Viime yönä	- Teatteritilan monet vaatimukset
Arjen helmiä	- Valvojan työstä
Te kiusaajat	- Työmaan suuret haasteet
Pyhä yksinkertaisuus	- Yksinkerteisuudesta
Väsymys

Viime yönä

Ovien takaa kuuluu malttamaton supina. Ne tietävät, että olen tulossa.
Katsomon pariovet lennähtävät auki. Sali vaikenee. Parven heittimet kääntyvät katsomaan, mutta pysyvät hiljaa. Esirippu suoristautuu ja jää paikoilleen. Kattokruunut heläyttävät kupujaan, mutta eivät sano mitään.
Mikään ei sano mitään. Ne vain katsovat ja odottavat, että jokin toinen aloittaisi.
Lopulta ensimmäisen katsomotangon painava profiili kilauttaa kettinkiään ja kirahtaa: "Minulla on kyllä niin huono asento, ettei tässä saa oltua ja töitään tehtyä."
Siinä samassa salin täyttää huuto ja meteli. Ne yrittävät saada äänensä kuuluville. Katto kirkuu: "Mieti nyt, kuinka naurettavan värinen olen!" Nostan katseeni puhtaan valkoiseen lautapintaan. Samassa tarkkaamon ikkuna huikkaa katsomon perältä: " Minua ei saa pysymään auki."
"Teidän ongelmat ovat pieniä" kuuluu möreä ääni jostain, "te olette sentään olemassa, mutta minua, äänisulkua, ei ole koskaan tehtykään."
Ilmastointi napsahtaa päälle ja tasainen humina täyttää salin. Tyly muistutus. Sen enempää sen ei tarvitse sanoakaan.
Tunnen koputuksen nilkassani. Kun katson alas, rivivalo hymyilee kohteliaasti ja sanoo: "Anteeksi, mutta voisitteko kirjoittaa minustakin sanasen. Olen pieni ja matalalla, mutta en ole esitystilassa merkityksetön."
Aion vastata, kun näyttämö pistää väliin: "Ennen kuin kirjoitat jostain mitättömästä valosta, sinun pitää selostaa, kuinka rampa näyttämö on ilman sivutiloja. Minä olen torso, olen kädetön."
Ylhäällä näyttämön takana kolahtaa, kun sivusilta kurottaa kurkistamaan minua. "Tulisitko näyttämölle. Tälläkin puolen on meitä, joita pitää ottaa huomioon." Samassa esirippu nostaa minut samettiseen syleilyynsä ja laskee varovasti ramppiin. Sähköjohdot luikertelevat käärmeiden lailla jalkoihini ja nykivät minua kumoon. Ne kaipaavat lattialuukkua, minne mennä. Huomioni herättääkseen sivuvalotanko heittää minua mutterilla.
Minua alkaa pelottaa. Tiedän, että näistä kaikista pitäisi kirjoittaa. Miten voin muistaa ja olla tasapuolinen.
Riuhtaisen itseni irti ja juoksen lastausoville. Turvonneina ne eivät halua aueta, mutta lopulta ne antavat periksi.
Painan ovet kiinni perässäni. Meuhke hiljenee. Istahdan lastauslaiturin reunalle. Se ei sano mitään. Laskeudun selälleni ja suljen silmäni. "Antakaa minulle aikaa," pyydän mielessäni.
Betoni allani on lämmin.

Arjen helmiä

Nojaan pyörönäyttämön syvennystä ympäröivään kaiteeseen Kuopion kaupunginteatterin työmaalla. Ympärillä on hiljaista. Kello on vähän yli kuusi. Väki ei ole vielä tullut töihin. Lämmityslaitteen tasainen hurina rauhoittaa. Se on kuin ortodoksipappien laulu pyhässä tilassa. Näkymä jalkojeni juuressa on lumoava. Näyttämön lattiapinta on poissa. Pyörön alaston rautakehikko lepää syvennyksessä. Sen sisusta on revitty auki. Puolentoista vuoden kuluttua tämä tila on kaiken huomion keskipiste. Silloin remontti on valmis ja on vihkiäisensi-illan aika. Mutta nytkin raastettuna ja paljaana tämä jylhä ja epäsuhtainen tila pursuaa nyrjähtänyttä tärkeyttä. Vaikka haluaisin vielä tuijottaa monttuun, näyttämön viileys pakottaa liikkeeseen. Ulkona on kipakka pakkanen ja remontoitavan rakennuksen ulkokuoren ammottavia aukkoja on vasta saatu umpeen. Lähden mieluusti kapuamaan ylös näyttämötorniin.

Olen esitystekniikan valvoja. Työskentelen isoilla teatterien ja konsertti salien rakennus ja peruskorjaus työmailla. Minun pitää tuntea rakentamisen rutiinit. Esitystilojen työmaiden vaiheet pitää olla selkeitä mielessäni erityisesti niiltä osin, kun ne poikkeavat tavallisesta työmaasta. Ilman tätä tietoa, en pysty tekemään esitystekniikan valvojan tärkeintä tehtävää, en pysty huolehtimaan yhteistyön soljumisesta esitystekniikan ja muiden urakoitsijoiden välillä.
Esitystilojen silmiinpistävä ominaisuus on kaapelipaljous ja pitkät vedot. Siksi kaapelireitit ovat tärkein huolenaihe. Suomessa on tyypillistä, että kaapelireitit ja kaapeloinnit suunnittelee sähkösuunnittelija ja sähköurakoitsija tekee ne. Koko kaapelireitin pitää olla valmis ennen kuin veto voidaan aloittaa. Rakennusurakoitsijan pitää huolehtia rakenteet ja pinnat sellaiseen kuntoon, että kaapelihyllyt voidaan asentaa. Myös laitehuone, jonne kaapeleiden toiset päät vedetään, pitää olla pinnoiltaan ja muulta tekniikaltaan täysin valmis. Tällöin laitehuoneessa ei vetovaiheen alettua kulje ylimääräistä väkeä. Näin varmistetaan, ettei kytkemistä odottavien herkkien kaapeleiden päällä kävellä.

Kansallisteatterin aulan seinä on peitetty työmaan ajaksi vanereilla. Tiedän, että sen alla on Juho Rissasen maalaama fresko, joka esittää Helkajuhlia. Se on linkki kotikulmilleni. Yhä edelleenkin helluntaisin Sääksmäen Ritvalassa ikiaikainen neitojen kulkue käy kylän raittia ja laulaa vanhoja virsiä. Peitetty seinä vetää minua puoleensa. Tässä freskon tuntumassa, valotarkkaamon kulmalla käyn mielelläni päivän asennustyöt ja niihin liittyvät suunnitelmat läpi.

Työmaan tuntemisen lisäksi esitystekniikan valvojana minun pitää tuntea esitystilojen maailma ja ymmärtää esittävän taiteen sykähdyttämisen ja visuaalisuuden pyrkimykset. Työtäni helpottaa, kun tiedän mitä ensi-ilta tarkoittaa teatterin elämässä. Se on jokaisen esityksen virstanpylväs. Se jakaa ajankäyttöä näyttämöllä ja vie kaiken huomion niiltä, jotka sen valmistamiseen osallistuvat. Ensi-illan alla on turha kysyä käyttäjien mielipiteitä mihinkään.

Teatterin työmaa on kuukausia myöhässä. Vasta nyt aivan ensi-illan kynnyksellä sali on vastaanottokunnossa. Tarkastan sillaston kenttäpisteitä. Onko purkki suorassa ja tukevasti kiinnitetty? Onko kaapelit tuotu siististi purkkiin? Onko teräviä reunoja? Ovatko merkinnät ja liitin järjestykset piirustusten mukaiset? Huomioni kiinnittyy valosuunnittelijaan. Hän on ajanut henkilönostimen takanäyttämön sillan alle ja killuu nyt sen nokassa, kurkottelee kaiteillekin. Turvavaljaista huolimatta minua hirvittää. Tiedän hänen tehneen piinaavan pitkiä työpäiviä. Huikkaan hänelle tervehdyksen. Saan vastaan leppoisan hymyn. Hänellä olisi oikeus olla vihainen, mutta mitä vielä. Hän on tyytyväinen, että pääsee tekemään omaa työtään. Vaikkakin useita viikkoja liian myöhään.

Esitystekniikan valo- ja ääniurakat pyritään usein lyömään lukkoon niin myöhään kuin mahdollista. Laitteiden hinta muodostaa suuren osan urakkahinnasta. Elektroniikkalaitteiden tapaan niiden hinnat laskevat. Joskus odotetaan, että laitteille saadaan viimeisimmät päivitykset tai että laitevalmistaja tuo viimeisimmän mallinsa markkinoille.
Odottaminen on käyttäjän etu, mutta työmaalla se aiheuttaa ongelmia. Jos siellä ei ole ketään esitystilojen rakentamisen ongelmia tuntevaa, työmaalla ehditään tehdä paljon vääriä ratkaisuja, joita on pakko korjata lisätyönä, kun ne tulevat ilmi esitystekniikan urakoitsijan aloittaessa työmaalla.
Esitystekniikan valvojan tärkein työsarka onkin silloin, kun esitystekniikanurakoitsija ei vielä ole tullut työmaalle. Muiden valvojien pääasiallinen tehtävä on valvoa oman alansa urakoitsijoiden työtä. Esitystekniikan valvojan toimessa se on vain pieni osa. Tärkeämpää on huolehtia muiden urakoitsijoiden auttamisesta ja esitystekniikalle tärkeiden tilojen yhteensovituksesta ja niiden valmistumisesta ajoissa.

Istun lattialla isojen aulaikkunoiden ääressä. Tästä on tullut lempipaikkani Hämeenlinnan Verkatehtaan konserttisalin työmaalla. Tulen yleensä tuntia aiemmin kuin ryhmäni asentajat. Minulla on aikaa rauhassa harkita heille päivän työt. Paksu sininen mappi on avoinna edessäni lattialla. Papereita on levällään ympärilläni pölyisellä vanerilla, joka on levitetty valmiin lattiapinnan suojaksi. Ei mikään ensiluokkainen toimisto, mutta tältä paikalta saatan tarkastella pihan tunnelmaa, kun rakentajat alkavat ilmestyä työmaalle.

Kuten arvata saattaa, ei ole koulua, jossa voisi opiskella esitystekniikan valvojaksi. Työni perustuu itse opitulle ja koetulle. Se on yhdistelmä monesta tiedosta ja taidosta. Valvojana minun pitää tuntea yksittäisten seikkojen merkitys. En osaa enkä tiedä kaikkea, mutta tunnen ihmisiä, joilta voin kysyä. Minun pitää tietää, mitä esitystekniikan- ja sähköasentajien käytännön työhön kuuluu. Tehtävääni helpottaa, kun olen itse tuntenut, miltä tuntuu olla pölyn, pimeyden ja kiireen sylissä. Kun on itse tuntenut niiden puristuksen, osaa arvostaa asentajien työtä, eikä vaadi liikoja. Ei ainakaan kerralla.

Tummansävyisiin vaatteisiin pukeutuneita miehiä istuu pöytien ääressä ja kuuntelee esitelmää. Paikalla on Suomen audiokermaa. He tuntevat alansa ja toisensa. He tekevät vitsin kaltaisia huomautuksia, joita vain ääni-ihmiset ymmärtävät. Olen hiukan ulkopuolinen. Seuraava päivä. Työmaatoimisto. Huomiovaatteisiin sonnustautuneita pahasuisia miehiä istuu pöydän ympärillä. Muutamat juovat pahvimukeista kahvia. Pöydällä on kuivakakkua, nimipäivänsä takia joku on tuonut. Välillä äänensävy kovettuu, kunnes taas pehmenee savolaiseksi sutkautukseksi. He puhuvat elementtien liitoskohdista. En oikein ymmärrä, mistä on kyse. Nämä kaksi sakkia ovat kuin toistensa täydelliset vastakohdat, toiset puhuvat millisekunneista, toiset tonneista. Ja kuitenkin he kaikki puhuvat esitystilasta.

Kun valvojan näkemyksiä kyseenalaistetaan ja esitetään toisenlaisia ratkaisuja, minun pitää ymmärtää ehdotusten merkitys työmaan ja käyttäjän kannalta. Tilan vaatimusten pitää olla minulla sormenpäissäni. Minun pitää antaa periksi aina, kun se on järkevää. Mutta esitystilan rikkumattomissa periaatteissa minun on pidettävä pintani suurtakin painostusta vastaan. Olen vastuussa lopputuloksesta, muut eivät niin pitkälle näe.

Nojaan Musiikkitalon teknisen parven kaiteeseen ja katselen allani avautuvaa salia. Mahassani kuplii pieni jännitys. Aivan pian katsomon ovet avataan ja ensimmäinen yleisö tuo pulppuavan pulinan saliin. Koetilaisuus on alkamassa. Itse en ole millään tavalla esityksessä mukana. Silti tunnistan mahanpohjan nipistyksen ramppikuumeeksi. Se on ensi-iltaan liittyvä tunne. Seurassani olevaa sähkömiestä huvittaa. Hän ei ymmärrä, miksi jännitän. Tämä on hyvä tunne. Siitä tietää, että kaikki se on tehty, mikä on ollut tehtävissä. Työ on valmis muille näytettäväksi.

Minä viihdyn työmaalla. Kun katson raastettua näyttämöä, näen kauneuden, joka kätkeytyy teatteritilan poikkeuksellisiin ratkaisuihin. Nautin pintojen valmistumisesta ja töiden etenemisestä. Kun olen mukana teatterin rakentamisessa tai peruskorjauksessa kuukausien ajan, tila alkaa muuttua osaksi minua. Kun jään ajatuksissani tuijottamaan näyttämöä tyhjin silmin, saattaa tietoisuuteni läpi humahtaa täydellisen ymmärtämisen ja yhteenkuuluvaisuuden tunne.

Hetkisen ajan olen yhtä tilan kanssa. Näen silmieni edessä käyttäjät toimissaan monia ensi-iltoja eteenpäin. Tiedän kaikki talon sopukat, muistan jokaisen liittimen ja sen merkinnän. Kaikki yksityiskohdat ovat itsestään selviä ja kirkkaita. Jos yritän tarttua mielikuvaan, se katoaa. Se on vain kaunis kokemus, kuin tuokio taidokkaan taulun edessä. Tuntemus on kaikesta turhuudestaan ja hyödyttömyydestään huolimatta liian tärkeä, jotta sen voisi tarkasti kuvailla.

Kun tämä ykseyden tunne valtaa mielen ensimmäisen kerran, se on hämmentävän vahva kokemus. Ja kun se katoaa, pala omaa sielua tuntuu liukenevan sen mukaan. On kuin häviäisi hiukan, kuolisi hiukan. Tulen tietoiseksi projektin päättymisestä. Ymmärrän, että pian muutun tarpeettomaksi tälle näyttämölle. Työmaan valmistuessa myös työyhteisö katoaa. Heidän kanssaan haimme ratkaisuja ja kinasimme ja nauroimme kuukausien ajan. Kaikki nämä ihanat ihmiset poistuvat arjestani ja elämästäni. Suurinta osaa heistä en enää ikinä tapaa.
Antoine De Saint-Exuperyn kirjassa Kettu opettaa Pikku Prinssiä, että aika, jonka tämä tuhlaa kukalleen, tekee siitä tärkeän. Se erottaa hänen oman kukkansa kaikista muista. Kun Pikku Prinssi on lähdössä jatkamaan matkaansa Ketun luota, Kettu tunnustaa, että ero tulee tekemään kipeää ja Kettu tulee itkemään. Kuitenkaan eron aiheuttama suru ei ole turhaa, sillä Kettu oppi rakastamaan kullankeltaista vehnäpeltoa, koska se muistuttaa Pikku Prinssin hiusten väriä. Vaikka vehnä on sille tarpeetonta, se oppi rakastamaan tuulen suhinaa viljapellossa.
Valvojan työssä aina uusi tila tulee rakkaakseni ja tuhlaan sille aikaani. Tekemieni työpäivien myötä tila käy tärkeäksi ja läheiseksi. Kun on oppinut ymmärtämään sen kujeet ja hillityn erinomaisuuden, on vaikeaa luopua. Tämä näyttämö, tämä katsomo, tämä teatteri on minulle rakkaimpia tämän ohikiitävän rakennusajan. Ero aiheuttaa aina kipua, mutta se on vain kannettava. Mitä me olisimme, jolleivät jotkut asiat olisi meille tuskallisen tärkeitä?
Kun vihkiäisensi-iltaesitys päättyy ja aplodit vaimenevat, päästän otteeni ja jään seuraamaan sivusta, kuinka muut ottavat paikkansa ja alkavat pitää huolta rakkaastani.

On ilo sulla, mut suru mulla, on mulla hautajaiset, sulla häät. Siis kätes anna nyt morsianna, kun viime kerran minut vielä näät. Sun häitäs tanssaan, mut kohta kanssaan vie manan immet mua karkeloon. Sun onnes tähden pois täältä lähden, sun silmäs siunaten mua seuratkoon.

Yrjö Jylhä

Te kiusaajat

Te luuhaatte työmaiden liepeillä ja vaanitte tilaisuutta luikahtaa sisälle. Te piiloudutte kahvipöytiin ja paperipinoihin. Sieltä te teette yllätysiskuja. Vaikka te kyräilette toisianne, te liittoudutte. Teette kaikkenne päästäksenne aitojen sisäpuolelle.
Mutta tälle työmaalle te ette tule. Minä hyökkään kimppuunne kaikkein voimakkaimmilla aseillani: pyyteettömällä työllä ja ilolla. Te ette voi ymmärtää niiden voimaa.
Sinä Tietämättömyys olet kyllä kiusallinen, mutta olet mitätön näiden suurien väärintekijöiden seurassa. Sinä olet pieni paha, sillä olet niin ilmeinen. Kyllä, kyllä. Sinä estät ihmisiä kysymästä, ruokit heitä häpeällä. Mutta minua vastaan sinä et uskalla asettua. Minun henkeni ja läsnäoloni nujertavat sinut.
Sinäkin Väärinymmärrys yrität piiloutua viiltävältä vihaltani. Tule eteeni ja minä lävistän sinut tiedon keihäillä. Sinä painut kasaan ja lopulta sinusta ei jää mitään, kun annan tiedon virrata ja hukuttaa sinut.
Välinpitämättömyys, halpamaisin näistä pikkupiruista. Sinä liehittelet laiskoja, tarjoat tuolia ja kaadat vielä kupillisen kahvia. Supatat heidän korviinsa: ”Mikäs kiire tässä?” Sinua minä ylenkatson. Sinä olet paise, joka pitää puhkaista ja antaa mähnän valua pois. Haavaa minä hoidan hyveellä. Vastustamattomalla voimallaan se sinut tuhoaa.
Tulet mitä ihmeellisimmissä muodoissa, Unohdus. Olet viheliäinen ja hankala. Minä kavahdan sinua. Tunnen epävarmuuden painon lapaluiden välissä. ”Josko sittenkin… jossain kohtaa… jotakin?” Silti en peräänny enkä väistä sinua. Mitä siitä, jos olen unohtanut tai joku muu on unohtanut. Asiaan tartutaan ja se korjataan. Sinä et minua lannista.
Minä tiedän, että te liehittelijät ja juoksulaiset, te palvelette Kiirettä. Te valmistatte sille sijaa ja touhuatte sen asioilla. Te nakerratte aikatauluihin koloja ja kaivatte hiljalleen sudenkuoppia, joihin rakentajat lankeavat. Te luulette saavanne kunniaa, kun herranne tulee. Te kuvittelette, että se muistaa ahkeruutenne. Te kilpailette keskenänne kunniapaikasta sen rinnalla, mutta ei se teistä välitä.
Kun Kiire lopulta saapuu hyytävällä voimalla, työmaa muuttuu toiseksi. Yhteisen tekemisen tunnelma pakenee. Kyräily nostattaa syytöksiä ja piittaamattomuutta.
Mutta minä tiedän odottaa. koska se tulee aina. Minulla on suunnitelmia, joilla nujerran sen. Olen ennakoimalla piilottanut aikaa hätävarastoihin. Olen valmistellut työvaiheita ja sopinut taitavien kanssa, että he yhtyvät Kiireen jahtiin heti, kun ensi kerran tunnen työmaalla sen hyisen henkäyksen.
Tule vain Kiire tälle työmaalle. Tule ja näet mikä voima yhteisellä päämäärällä on.



Pyhä yksinkertaisuus

Yksinkertainen.
Kiinnostava sana. Monitahoinen. Sillä on sekä negatiivinen että positiivinen kaiku. Työmaalla lausahdetaan monesti: ”Pidä asiat yksinkertaisina” tai ”tämä on yksinkertaisten miesten yksinkertaista hommaa”. Näissä on kuultavissa kunnioitus suoraviivaista ja helposti ymmärrettävää kohtaan. Mitä suurempia kokonaisuuksia rakennetaan sitä tiukemmin pitää pyrkiä pitämään kiinni yksinkertaisesta ajattelusta, sillä joka tapauksessa jossain vaiheessa helpotkin asiat alkavat mutkistua.
Esitystilojen työmaat ovat suhteellisen suuria projekteja ja niillä on paljon sellaisia vaatimuksia, joita tavallisella työmaalla ei ole. Suunnittelu ja eri alojen yhteensovitus on hankalaa. Eikä ole aivan tavatonta, että kertaalleen tehtyä joudutaan purkamaan. Silloin työ ei ole enää yksinkertaista. Siitä on tullut kaksinkertaista tai jopa moninkertaista. Yksinkertainen -käsitettä ei vain käytetä tässä merkityksessä. Puhutaan kertaalleen tekemisestä. Kun sanotaan, että työ on yksinkertaista, silloin siitä selviää hiukan tomppelimpikin.
Jotta työ saadaan tuottavaksi ja kannattavaksi, moninkertaista työtä ei kannata tehdä. Yksinkertainen työ on tavoiteltavaa. Vaan kuka osaa tehdä työstä yksinkertaista? Ja niin, että termillä on nämä molemmat ulottuvuudet. Tehdä vain kertaalleen ja tehdä niin, että kaikki osaavat.
Vain se osaa yksinkertaistaa, joka osaa hyvin.
Jos joku on kehittänyt työn mutkattomaksi, miten saadaan toteuttaja ajattelemaan sitä. Jos hän tekee vain vaivatonta työn toistoa, miten hän huomaa, jos joku menee pieleen? Ehkä tästäkin on vastuu sysättävä sille, joka on muokannut työn sellaiseksi, ettei sitä tarvitse ajatella. Taitava yksinkertaistaja sisällyttää työhön tarkastusrutiinin. Hän osaa muotoilla työn niin, että se säilyy mielekkäänä.
Yksinkertaiseen liittyy myös ajatus yksitasoisesta. Teknisessä piirtämisessä käytettävissä AutoCad- piirustuksissa eri asiat voidaan piirtää eri tasoille. Piirustuksen ymmärrettävyyden parantamiseksi, näitä tasoja voidaan helposti poistaa näkyvistä. Kun vain yksi taso on näkyvissä, sitä on helppo lukea. Kun näkyville tuotujen tasojen määrä lisääntyy, luettavuus vaikeutuu. Kuitenkin on tilanteita, joissa kaikki mahdollinen tieto on avattava tietokoneen ruudulle. Tulos näyttää sekasotkulta, jossa risteilee erivärisiä ja -muotoisia viivoja sinne tänne. Eri tasojen tekstit peittävät toisten suunnitelmien tärkeitä yksityiskohtia. Vain kärsivällinen osaa kaivaa tästä kaaoksesta tarvitsemansa tiedot. Hän ymmärtää erilliset, yksitasoiset kuvat kokonaisuutena ja osaa kuvitella, missä ongelmia on odotettavissa. Hän keskittyy vain näihin kohtiin.
Yksinkertaistaminen on katseen suuntaamista rajattuihin kohtiin, kykyä erottaa oleellinen tieto. Kun jättää kaiken epäoleellisen huomiotta, pystyy käsittelemään suurtakin tietomäärää. Ohitettu tieto on tietenkin jollekulle toiselle tärkeää ja koko hankkeen onnistumiselle oleellista, mutta silti se on hetkittäin jätettävä katseen ulkopuolelle.
Yksinkertainen tarkoittaa myös pelkistettyä elämää, jopa karua. En voi olla ajattelematta työmailla vallitsevia olosuhteita. Perusmukavuudetkaan eivät ole itsestään selviä. Pimeys, kylmä, kuuma ja meteli pitää osata kohdata, jos aikoo työskennellä rakennuksilla. Tällaiset olosuhteet vievät energiaa. Silloin pitää keskittyä oleelliseen. On huolehdittava, että ympäristö tarjoaa edellytykset työlle, mutta sen enempää ei voi vaatia. On vain tehtävä, jotta pääsisi pois.
Sanonnalla ”Pyhä yksinkertaisuus” on tapana päivitellä tyhmyyttä. Jos pidämmekin kiinni yksittäisten sanojen merkityksestä, kohtaamme rakentamisen perustotuuksia. Pyhä on loukkaamaton, tavoiteltava asia, jonka äärelle kuuluu hiljentyä. Pyhän kokeminen voi olla henkilökohtaista, mutta usein siihen liittyy yhteisön tapoja ja tottumuksia, joita yhteinen historia on luonut. Rakentamisessa yksinkertaisen merkitys tunnetaan, mutta sitä kohden ei pyritä kyllin voimakkaasti. Jos antaisimme sille pyhän arvon, voisimme rakentaa kauniimmin, kestävämmin ja käyttökelpoisemmin.



Väsymys

Älä luota sydämeesi – se tahtoo vertasi. Stanislaw Jerzy Lec

Lopulta minä totuin uupumukseen. Totuin sen erikorkuisina maininkeina saapuviin vaihteluihin. Musertava vaahtopää ei enää saanut minua epätoivon partaalle. Tiesin että lamaannuksen jaksojen välissä tulee helpompiakin kausia. Opin odottamaan ja antamaan itselleni luvan olla.
Aikaisemmin pakotin itseni toimimaan. En niinkään siksi, että työtä olisi ollut määrättömästi. Vaan siksi, että pelkäsin mainingin kestävän liian kauan ja hukuttavan minut, niin etten enää koskaan palaisikaan entiselleni. Niin, etten enää kokisikaan työn tuomaa riemua. Kun väsymys tulee, hymyilen sille. Se ymmärtää minua ja minä sitä. Sen on tultava luutansa kanssa siivoamaan ylimääräisiä pois, jotta tärkeät paljastuvat.
Toipuminen on hidastanut asioihin tarttumista. Ennen se ahdisti. Nyt henkinen hämärä tuntuu turvalliselta. Voi vain olla. Kun kirkkaampi hetki saa näkemään ympärilleen, ei enää kahmi valtavia töitä itselleen.
Nyt asiaan voi tarttua ja sitä voi tutkailla mielessään, mutta jos se ei kannakaan, jos se ei jaksa omalla valollaan tuoda kirkkautta ja intohimoa, siitä voi laskea irti. Enää en takerru asioihin ja pidä niistä viimeiseen asti kiinni. Kun mainingin alla pidättää henkeään, enää vain harva asia on sellainen, jota en päästäisi veden mukaan. Nyt voin avata nyrkkini ja antaa asioiden mennä. Sellaistenkin, jotka olivat joskus liian tärkeitä, että niitä olisi voinut laskea silmistään.
Hitaus huumaa. Olla ja oivaltaa. Sammua ja syttyä saamatta mitään näkyvää aikaan. Avata mieli kuohuen päiväkirja ja sulkea se saamatta sanaakaan paperille.

Liu’un pois, jos niin on hyvä.

Syksyn illassa kynttilä.

Niin kuin alus, joka on tullut hiljaisimpaan poukamaansa: - nyt se nojaa maahan, pitkien matkojen ja eksyttävien merien väsyttämänä. Eikö maa ole uskollisempi? Kun sellainen alus tulee maihin, painautuu rantaan – silloin riittää että hämähäkki kehrää lankansa rannalta siihen. Mitään vahvempia köysiä ei tarvita. Niin kuin sellainen väsynyt alus hiljaisimmassa poukamassa: niin lepään myös minä nyt lähellä maata, uskollisena, luottavaisena, odottavana, kaikkein hienoimmilla langoilla siihen sidottuna. Nietzsche